Feedback

Tirkistelijöiden historiaa: Lectio Praecursoria 7.11.2014

Documento informativo
J@RGONIA - ELEKTRONINEN JULKAISU ISSN 1459-305X © Helan tutkijat ry 25/2015 Tirkistelijöiden historiaa Lectio Praecursoria 7.11.2014 Juuso Marttila FM Juuso Marttilan taloushistorian väitöskirja Työ teollistumisen ja arjen rajapintana. Strömforsin ja Ramnäsin rautaruukkiyhteisöt 1880–1950 tarkastettiin 7.11.2014 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Pertti Haapala Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Jari Ojala Jyväskylän yliopistosta. Historiantutkijalle ei ole tyystin vierasta tuntea oloaan tirkistelijäksi. Tämä tunne syntyy, koska pääsemme katsomaan jotain yksityistä tai jotain aiemmin tarkastelun ulottumattomissa ollutta. Jotain, joka tuntuu aivan uudella tavalla konkreettiselta ja todelliselta – toisin kuin käsitteellinen puhe rakenteista ja instituutioista. Vaikka teoreettisesti suuntautuneiden historioitsijoiden tai yhteiskuntatieteilijöiden riveistä huudeltaisiin vaikka mitä, tämä on mahtavaa! Se, että kyse on jostakin, mikä tuntuu todelliselta, eletyltä ja koetulta, on käsittämättömän tärkeä havainto ja tunne historiantutkijalle. Se johdattaa aikalaisten kokeman maailman äärelle, joka usein absoluuttiseen, yhteen totuuteen tai malliin tähtääville on vaikea ajatus. Kuitenkin maailma, se osa siitä, mikä ihmistieteisiin itsensä lukevalle historialle on tärkeää, löytyy ihmisistä ja siitä, miten he ovat kokeneet ympäröivän maailmansa. Tohtorikoulutettavana minusta tuntui, että piti löytää jotain uutta: joko jotain tutkimatonta tai tyystin uusi tapa tutkia. Siksi me ihastumme löytäessämme lähteen, jota ei ole juurikaan käytetty. Minulle näin kävi vuonna 2009 katsoessani Ruotsinpyhtään seurakunnan kastettujen kirjoja ja nähdessäni kokonaisen paikallisten verkostojen maailman avautuvan silmieni edessä. Ei mitään avioliittojen perusteella rekonstruoitua pintaraapaisua, vaan jotain paljon laajempaa ja perusteellisempaa. Näin yhtäkkiä mahdollisuuksia kartoittaa ja tutkia paikallisia sosiaalisia kontakteja kattavammin, perusteellisemmin ja useammasta eri näkökulmasta kuin moni alalla oli kuvitellut edes mahdolliseksi. Yksinkertainen, mutta kattava kastettujen kirja antoi mahdollisuuden verrata suoraan ammatillista – ja sitä kautta sosiaalista sekä taloudellista – asemaa, kontaktikenttien todellisia ulottuvuuksia kotipaikkojen kautta sekä laajemmassa tietokannassa kartoittaa kokonaan paikallisia verkostoja ja niiden 13 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Juuso Marttila: Tirkistelijöiden historiaa ominaisuuksia. Kun tähän lisättiin alueelta saatavilla ollut laaja haastatteluaineisto, olin haltioissani. Ongelma on, että ihastus johtaa helposti arvostelukyvyn sumenemiseen. Vuosien varrella mikrohistoriassa on kuljettu yhä syvemmälle tirkistelyn maailmaan, etsitty yhä enemmän lähdemateriaalista sirpaleita, joista rakentaa mahdollisimman tarkkaa kuvaa, mahdollisimman läheltä. On katsottu vaikkapa yksittäistä seppää, miksei esimerkiksi ruotsinpyhtääläistä Gustav Lindqvistiä, yhtä maamme viimeisistä vasarasepistä ja siksi kuriositeettina vähintään kiinnostavaa hahmoa. Laajemmin on katsottu työkuntaa, ehkä kokonaista pajaa tai rohkeimmat jopa kokonaista pienyhteisöä, esimerkiksi ruukkia. Nykyaikaisessa historiantutkimuksessa ei kuitenkaan riitä, että kuvaa perin pohjin jonkin paikallistason ilmiön. Tulee kyetä esittämään väite, mitä väliä tällä todella on – ja väittämisestähän väitöskirjassa ja tilaisuudessa todella on kysymys. Yksinkertaisimmillaan kyse on mittakaavan muutoksesta. Nykyhetken karttapalvelut mahdollistavat sen hahmottamisen helposti. Muutama pyöräytys hiiren rullalla ja tutkimuskohde on, jos ei nyt helppoa, niin ainakin mahdollista nähdä uusissa mittasuhteissa. Mikrohistorian ei tarvitse merkitä edes sen värikkääseen ja kenties ennen kuvaamattomaan kokemusten ja mentaliteettien maailmaan ihastuneelle tutkijalle koko tutkimuksen kohdetta, vaan ennemmin tarkastelun tasoa. Toisin sanoen näkökulmaa ja skaalaa, jossa mennyttä tutkitaan. Kyse on laajempien yhteyksien tunnistamisesta. Ja kyse tosiaan on tunnistamisesta, ei mistään neulasta heinäsuovassa, joka arkeen keskittyvän mikrohistorioitsijan tulisi löytää. Koko historiantutkimuksen vahvuus on ymmärtää muutoksia ja pysyvyyttä. William Sewellin mukaan tämä tekee historioitsijoista loistavia sosiaalisten prosessien ja rakenteiden ajallisen luonteen hahmottamisessa. (Sewell 2005, 12) Erityisen tärkeää on, että historioitsijat ymmärtävät, ettei tapahtuma itsessään johda aina samoihin lopputuloksiin, vaan ne riippuvat tapahtuma-ajasta ja paikasta, toisin sanoen kontekstista (Sewell 2005, 10). Yhdistämällä näitä havaintoja usein eritahtisista prosesseista ja ymmärtämällä näiden limittäisyys historioitsijalla on – esimerkiksi yhteiskuntatieteilijöihin verrattuna – ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia hyvin suuriakin rakenteita ja prosesseja, kuten esimerkiksi teollistumista. Ja kuitenkin tätä varten historioitsijalle on ensisijaisen tärkeää tuntea laajempien muutosten kontekstin ja dynamiikan lisäksi nimenomaan aikalaisten jokapäiväisen elämän rytmi. (Sewell 2005, 271) Kyse ei siis missään nimessä ole mikron ja makron, arjen ja suurten prosessien vastakkainasettelusta, jota historioitsijat usein pelkäävät. Kyse on arjen historioitsija Hans Medickin sanoin yrityksestä löytää ne kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet ja muutokset yhteiskunnan ylätasoilta ja suurista prosesseista, jotka näkyvät arjen tasolla. Ja kun niitä tarkastellaan arjen tasolla, nähdään, että kyse on vuorovaikutuksesta. (Medick 1995, 55) Suuret historiantutkimuksen tarinat, teollistuminen, modernisaatio, globalisaatio – ne kaikki tapahtuvat ihmisten arjessa ja muokkaavat sitä, mutta ne myös syntyvät ja tapahtuvat juuri näiden samojen ihmisten toiminnan tuloksena. Kuten väitöskirjani avaavassa sitaatissa Peter Stearns kirjoitti, teollinen vallankumous oli nimenomaisesti inhimillinen kokemus (Stearns 2007, 69). Vallankumouksen teknologinen ja työn organisaatioon vaikuttanut ydin ulottivat vaikutuksensa lähes jokaiselle yhteiskunnan osa-alueelle. Kun merkittävä osa 14 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Juuso Marttila: Tirkistelijöiden historiaa tutkimuksesta keskittyy juuri tähän ytimeen ja sen vaikutuksiin, villakoiran ydin – kokemus – unohtuu helposti. Teollistumista tulee tutkia siis myös kokemuksen kautta. Omassa tutkimuksessani on kyse pohjimmiltaan kahdesta asiasta. Yhtäältä siitä, kuinka mikrotasolla tarkasteltuna työ jäsensi arkielämää, toisaalta siitä, miten tätä tietoa voi käyttää laajemmin teollistumisen tutkimuksessa. Lähestyn aihetta kahden pohjoismaisen rautaruukin, Strömforsin ja Ramnäsin kautta ja tarkastelen niiden elämää vuosina 1880–1950. Rautaruukit sellaisenaan edustavat vanhinta skandinaavista teollisuudenalaa ja myös molemmat tutkimani ruukit ulottivat juurensa kauas 1500- ja 1600-luvulle. Samalla tavoin niiden historia on jatkunut tutkimusjaksoni jälkeen moderneina teollisuuslaitoksina, muovija rautateollisuuskomplekseina. Tutkimiini vuosiin sisältyy muutos perinteisestä, käsityövaltaisesta manufaktuurituotannosta nykyaikaisiksi teollisuuslaitoksiksi. Näinä vuosina tutkija kohtaa yhteisöissä sekä pysyvyyttä että muutosta. Pysyvyyttä edustaa työn läpitunkeva merkitys yhteisöjen jokapäiväisessä elämässä. Työ jäsensi ja kirjaimellisesti rytmitti elämää pajavasaran iskujen kaikuessa läpi yhteisön ympäri vuorokauden. Työ oli määräävässä asemassa ihmisten elämänrytmin ja ajankäytön suhteen – eikä aina suinkaan yhtä negatiivisessa mielessä kuin tänä päivänä. Kun ympäröivän yhteiskunnan muutos hiipi ruukkeihin työpäivän lyhentämisen merkeissä, alkoi tavaton napina. ”Eikö sitä enää saa tehdä töitä niin paljon kuin haluaa?” kysyttiin. Työ luonnollisesti tarjosi toimeentulon ja elintason, joskaan ei tasapuolisesti kaikille. Erityisesti luontaispalkkaukseen kuuluneet edut ja erikokoiset asunnot aiheuttivat närää yhteisön sisällä. Moni rakensi ison osan identiteettiään ammatti-identiteettinsä pohjalta – näin erityisesti ylpeinä pidetyt sepät. Kaikki nämä tekijät ovat tuttuja sosiologi Anthony Giddensin listauksesta työn sosiaalisen merkityksen tekijöistä. Nykypäivän lähtökohdista kirjoittava Giddens (2009, 923–924) olisi kuitenkin ruukkien tapauksessa erehtynyt siitä, kuinka työ tarjosi mahdollisuuksia hankkia ja käyttää taitoja sekä kykyjä. Se ei tarjonnut niitä kaikille. Vanha suomalainen sanonta ”kukaan ei ole seppä syntyessään” ei olisi voinut mennä pahemmin metsään kuin ruukkiyhteisöissä tapahtui. Sepäksi nimenomaan synnyttiin, muuta tietä ammattiin ei normaalioloissa ollut. Näissä yhteisöissä työ määritti elämänkaaren mahdollisuuksia ja valintoja syntymähetkestä lähtien. Kun puhutaan työn jäsentäneen elämää näissä yhteisöissä, kysymys oli paljon syvemmälle menevistä tekijöistä kuin pintapuolinen tarkastelu antaisi ymmärtää. Nämä yhteisöt rakentuivat useista ala-yhteisöistä, jotka kaikki rajautuivat suorastaan hämmentävän selvästi ammatin mukaan. Pääasiassa tämän voi katsoa johtuneen epätasa-arvosta, sillä näissä yhteisöissä tehtaan valo lankesi kirjaimellisesti pajaan ja sen työntekijöille. Rajat eivät olleet kuvitteellisia. Ne perustuivat ja näkyivät aikalaisille kouriintuntuvissa, selvästi nähtävissä asioissa, kuten pukeutumisessa ja asumisessa. Jako näkyy jopa kartalla. Kun katsotaan esimerkiksi Strömforsin karttaa vuodelta 1930, maisemaa halkovat joet halkoivat samalla myös yhteisön osiin. Sahan työntekijät omalla puolellaan jokea, sepät toisella – kaiken keskellä patruuna omalla saarellaan. Kyseessä olivat siis todella konkreettiset seikat, jotka vielä 1900-luvulla saivat paikalliset sanomaan, että ”Krouvinmäki oli oma yhteisönsä, Sahanmäki omansa, siellä oltiin parempaa väkeä”. Matka Krouvinmäeltä Sahanmäelle oli tuskin 15 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Juuso Marttila: Tirkistelijöiden historiaa kahtasataa metriä, mutta sosiaalisesti virta oli usein ylittämätön. Kun epätasa-arvoa myöhempinä vuosina lähdettiin purkamaan, myös yhteisöt muuttuivat homogeenisemmiksi työläisyhteisöiksi. Kun Ramnäsin ja Strömforsin eritahtista kehityskulkua tarkastellaan omissa konteksteissaan, nähdään kaksi hyvin erilaista polkua moderniin tehdasyhteisöön. Lopulta koko yhteisön muutoksiin johtaneet tekijät tiivistyvät työn ja sen osatekijöiden muuttumiseen. Näin hyvin arkisten yhteisöjen elämää tutkimalla voin yhtäkkiä kertoa paljon laajemman ilmiön, teollistumisen, luonteesta ja ennen kaikkea sen dynamiikasta. Miten teollistuminen todella tapahtui paikallistasolla. Höyrykoneen ja liukuhihnan keksiminen eivät yhtäkkiä muuttaneet aikalaisten arkielämää, mutta kun ne otettiin osaksi arkista työtä, muutos todella saavutti paikallisen tason. Ikävä ihminen, voisi kysyä edelleen, mitä merkitystä tällä, vanhan prosessin tuntemisella tarkemmin todella on. William Sewelillä oli tähänkin vastaus. Hänen mukaansa historiasta on tullut yhä enemmän tirkistelyä ja samalla monet tutkijat ovat väistäneet lausumasta mitään makrotason syy-yhteyksistä, vaikkapa kapitalismin dynamiikasta. Näin on kuitenkin tehty aikana, jolloin juuri tuo sama kapitalismin dynamiikka on osoittanut yhä uudelleen kykyä aiheuttaa perustavanlaatuisia häiriöitä yhteiskunnassamme aina siihen pisteeseen asti, että se on muotoillut uudestaan oman elämämme sosiaaliset, poliittiset ja kulttuuriset puitteet. (Sewell 2005, 77) Kapitalismi ja teollistuminen ovat edelleen erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, vaikka pääomat liikkuvatkin vapaammin ja ovat itse asiassa katkoneet siteensä kiinteään omaisuuteen, johon ne aiemmin sidottiin. Kun puhutaan ruukeista, muistetaan usein vain kauniit vanhat rakennukset matkakohteina ja esiteollisen maailman reliikkeinä. Niiden taa on helppo piiloutua ja unohtaa, että kyseessä on vielä tänäkin päivänä tuosta samasta teollisuusjatkumosta elävä ja hengittävä yhteisö. Mitä perinteiset postikorttikuvat ruukin idyllistä eivät näytä, on moderni muovitarviketehdas, jonka ruukkia hallinnoinut Ahlström-yhtiö perusti jatkamaan teollista toimintaansa paikkakunnalla raudantuotannon alasajon yhteydessä. Samalla tavoin kuin vuosisata tai puolikas sitten muutokset tuotannon tavassa muuttivat yhteisöä, myös nykyisin tuotannon tehostamistoimissa on kyse pelkkää tuotantoprosessia laajemmalle vaikuttavista toimista. Toukokuussa 2014 saimme lukea uutisista, kuinka hyvin kannattanut Strömforsin muovitarviketehdas aiotaan siirtää vielä suurempien voittojen perässä Puolaan ja Tanskaan (YLE 28.5.2014). Tällaisessa siirrossa murretaan koko se perusta, jolle yhteisö on rakentunut. Työ, joka on säädellyt elämää vanhan ruukin miljöön ympärillä 1600-luvulta alkaen lakkaa. Jäljelle jää hajanainen kokoelma tehtaan tai sen työntekijöiden rakennuttamia omakotitaloja, yksi ala-aste sekä elintarvikemuseoksi kutsuttu lähikauppa. Mitä yhteisöstä jää jäljelle, kun sitä yhdistänyt työ siirretään muualle? Ilmeisesti sangen sopuhintainen asumalähiö uuden moottoritien valmistuttua vajaan tunnin päähän Pasilaan töihin ajaville. Vaikka tutkimukseni käsittelee aiempia muutoksia teollisuusyhteisöissä, on se tärkeä muistutus siitä, kuinka kouriintuntuvia ja arkisia asioita konsernijohtajat liikuttelevat etsiessään seuraavan kvartaalin voittoja yrityksen osakkaille. 16 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Juuso Marttila: Tirkistelijöiden historiaa FT Juuso Marttila väitteli tohtoriksi Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitokselta ja pyrkii jatkamaan tutkijanuraansa siellä. Kirjallisuus Giddens, Anthony. 2009. Sociology. (6. ed). Cambridge: Cambridge University Press. Medick, Hans. 1995. “Missionaries in the Rowboat”? Ethnological Ways of Knowing as a Challenge to Social History. Teoksessa The History of Everyday Life. Reconstructing Historical Experiences and Ways of Life, toim. Alf Lüdtke, 41–71. New Jersey: Princeton University Press. Sewell, William H. 2005. Logics of History. Social Theory and Social Transformation. Chicago: University of Chicago Press. Stearns, Peter N. 2007. The Industrial Revolution in World History. 3rd ed. New York: Westview Press. Strömfors sulkee Loviisan-tehtaan. YLE uutiset 28.5.2014. Saatavilla wwwmuodossa: http://yle.fi/uutiset/stromfors_sulkee_loviisantehtaan__liki_200_kortistoon_jollei_ulkomaille_muutto_kiinnosta/7268252. Haettu 1.11.2014. 17 Eduard Bernsteinin johdolla katsoivat kehityksen osoittaneen keskittymisteorian maataloudessa vääräksi. Suomen sosialidemokraateille maatalouden suuntaa koskeva ongelma oli erityisen tärkeä, koska Suomi oli 1900-luvun alussa vahvasti maatalousvaltainen maa. SDP:n ohjelmat ja politiikka nojasivat yleisesti ottaen selvästi marxilaiseen teoriaan ja sen kautskylaisiin tulkintoihin. Toisaalta tilaton väestö halusi yleensä oman tilan, minkä ajaminen taas ei sopinut sosialismin teoriaan. 8 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Petri Jussila: Tilastomies torpparien asialla Tämän takia puolueen linja oli tässä kysymyksessä pragmaattinen ja mukautuva, välillä varsin sekavakin. Edvard Gyllingin toiminnassa yhdistyi vahva tutkimusosaaminen käytännölliseen poliittiseen toimintaan. Gylling oli vakiojäsen erilaisissa aiheeseen liittyvissä komiteoissa ja selvitysryhmissä. Hän käytti aiheesta myös useita puheenvuoroja valtiopäivillä ja kirjoitti siitä lukuisia artikkeleita eri lehtiin. SDP:n maatalouspoliittisiin linjauksiin vaikuttivat tietysti Gyllingin lisäksi puolueen muutkin johtajat ja asiantuntijat, erityisesti Oskari Tokoi ja Sulo Wuolijoki. Gyllingin maatalouspoliittiset näkemykset alkoivat muodostua hänen opiskellessaan talous- ja tilastotiedettä Helsingin yliopistossa. Gyllingin pro gradu -tutkielma valmistui vuonna 1903 aiheesta Maanviljelystyöväen taloudellisista oloista Ikaalisen pitäjässä vuonna 1902. Ikaalisissa epäkohdat olivat pienempiä kuin maassa keskimäärin, mutta viimeistään tämän tutkimuksen aikana hän toden teolla kiinnitti huomionsa maaseudun sosiaalisiin ongelmiin. Samalla hän teki ensimmäistä kertaa vakavaa tilastollista ja yhteiskunnallista tutkimustyötä. Vuoden 1905 suurlakon merkitys suomalaisen yhteiskunnan ilmapiirille oli valtava. Suurlakko merkitsi paitsi poliittisia voittoja myös kokonaan uuden henkisen maiseman syntymistä. Kun työväki esiintyi, toimi ja ilmaisi vaatimuksiaan suurlakossa, Jumalan asettamaan säätyjakoon tukeutuva ajattelu murtui lopullisesti. Suurlakon jälkeen työväenliikkeessä nousivat näkyvään asemaan nuoret ja korkeasti koulutetut henkilöt, niin sanotut marraskuun sosialistit, joihin kuului myös Edvard Gylling. Gylling nousi sosialidemokraattien maatalouspolitiikan johtavaksi asiantuntijaksi ja linjanvetäjäksi, jonka asiantuntemusta käytettiin laajasti eduskuntatyössä, torpparikokouksissa ja puolueen työryhmissä. Suurlakon jälkeen Gylling horjui maatalouden kehityksen tulkinnassaan kautskylaisuuden ja revisionismin välillä, mutta päätyi sitten varovaisesti edellisen kannalle. Hän katsoi, että mahdollisesta pienviljelijöiden määrän kasvusta huolimatta hekin joutuvat yhä selvemmin mukautumaan kapitalistiseen kehitykseen. Näin Gylling vaikutti vahvasti siihen, että Suomen sosialidemokraatit eivät maataloudessa omaksuneet revisionistisia kantoja, ainakaan teoreettisella tasolla. Lyhyen aikavälin tavoitteissaan puolue oli tosin valmis myös tukemaan yksityistä maanomistusta ja oli muutenkin linjaltaan joustava. Kovin yhteistyöhaluiseksi sitä ei kuitenkaan voi sanoa. Vuonna 1906 Gyllingin voimakkaasti ajamasta viljelyspakkovaatimuksesta tuli sosialidemokraattien keskeinen maatalouspoliittinen vaatimus. Viljelyspakko tarkoitti sitä, että jos maanomistaja ei viljele viljelyskelpoista maataan, hänen olisi jätettävä se halukkaalle vuokraa vastaan viljeltäväksi. Tätä kautta tilattomat saisivat maata uudisasutukseen ja pienviljelijöille tulisi mahdollisuus viljelyksen suurentamiseen. Viljelyspakon kautta oli mahdollista ratkaista maatalouskysymys lisäämättä maanomistajien määrää, mutta toisaalta sen toteutuminen olisi merkinnyt pienviljelmien lisääntymistä. Sosialistinen teoria sai siis väistyä pragmaattisen politiikan tieltä. Samalla SDP sai nousevan maanvuokraajaliikkeen ja muun 9 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Petri Jussila: Tilastomies torpparien asialla maaseudun tilattoman väestön vahvan tuen, mikä selittää sen nopeaa nousua valtiopäivien ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi. Gylling julkaisi vuonna 1909 väitöskirjansa aiheesta Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana tarkoituksenaan ongelman valottaminen historiallisesta näkökulmasta. Teos on empiriaan ja tilastoihin pohjautuva, eikä se ei sisällä mitään varsinaista teoreettista viitekehystä. Gylling halusi väitöskirjallaan tuoda lisävalaistusta ilmiön historialliseen kehitykseen ja syihin. Väitöskirja jäi kuitenkin varsin vähälle huomiolle ja yritys tuoda uusi näkökulma keskusteluun torpparilaitoksesta ei onnistunut. Voi olla, että poliittiset ryhmät olivat lyöneet kantansa lukkoon niin tiiviisti, ettei uudenlaiselle tarkastelulle ollut enää tilaa. Sen sijaan Gyllingin väitöskirjasta tuli alan perusteos, jota torpparikysymystä myöhemmin tutkineet tutkijat käyttivät ahkerasti. Vuonna 1909 tuli voimaan uusi maanvuokralaki, joka jäädytti vuokrasuhteet vuoteen 1916 asti. Tänä aikana oli tarkoitus saada ongelma lopullisesti ratkaistuksi. Uusi maanvuokralaki oli kompromissi, johon mikään ryhmittymä ei ollut täysin tyytyväinen. Poliittisen oikeiston mukaan se sorti omistusoikeuden ikuisuuden periaatetta vastaan, vasemmiston mielestä tilanne säilyi melkein yhtä huonona kuin ennenkin ja keskustankin mielestä asetus oli osittain jopa vahingollinen. Puolueista se vastasi kuitenkin lähinnä vanhasuomalaisten ja maalaisliiton kantoja. Gylling katsoi, että uusi maanvuokralaki paransi tilannetta osittain muun muassa pidentämällä vuokrasopimuksia vähintään seitsemällä vuodella, määräämällä maksettavaksi korvausta maanvuokraajan tekemistä parannuksista ja rakentamista rakennuksista sekä mahdollistamalla vuokran maksamisen rahalla työn sijasta. Toisaalta Gylling löysi siitä sekä feodalismiin viittaava holhousta että maanomistajia suosivia tulkinnanvaraisuuksia. Hän totesi, että kaiken kaikkiaan vanhentuneen talousmuodon säilyminen orjuutti vuokramiehiä ja heikensi taloudellista edistymistä estämällä uusien viljelystapojen ottamisen käyttöön. Gyllingin johdolla sosialidemokraatit perääntyivät viljelyspakkovaatimuksesta, koska sen ei uskottu olevan realistinen vaatimus porvarillisten puolueiden jyrkän vastustuksen takia. Uusikaan linja ei ollut varsinaisesti sosialistinen. Vuodesta 1911 alkaen sosialidemokraatit pyrkivät tekemään maanvuokraajista tilojensa omistajia, koska uskoivat sen turvaavan maanvuokraajan työn ja omaisuuden niin hyvin kuin se on mahdollista kapitalistisessa yhteiskunnassa. Tämän jälkeen SDP vetosi maanvuokraajien ”varsinaiseen asumisoikeuteen” tilojensa suhteen, minkä perusteella heidät pitäisi itsenäistää hyvin ehdoin. Varsinaisella asumisoikeudella tarkoitettiin ilmeisesti lähinnä raivaajan oikeutta raivaamaansa alueeseen silloin, kun hän ei ollut tehnyt sitä toisen palkkaamana eli ensisijaisesti työn tulosten omistusoikeutta. Laki ei tuntenut tämänlaista varsinaista asumisoikeutta, vaan sen kannalta kysymys oli joka tapauksessa tavallisesta maan käyttöoikeudesta, mikä päättyi vuokrasopimuksen loppuessa. Porvarilliset puolueet eivät tällaista asumisoikeutta tunnustaneetkaan. Sosialidemokraatit ja porvarilliset puolueet olivat ensimmäisen maailmansodan vuosina samaa mieltä torpparien itsenäistämisen tarpeesta, mutta keinoista vallitsi suuri erimielisyys. Eduskunnassa käytyjen keskustelujen sävy kärjistyi erityisesti vuonna 1917 samalla kuin yhteiskunnallinen tilanne muuttui yhä epävakaammaksi. 10 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Petri Jussila: Tilastomies torpparien asialla Käydyissä keskusteluissa Gylling suorastaan pelotteli porvarillisia edustajia lähestyvällä maanvuokraajien ja työväestön vallankumouksella. Samaan aikaan hän kuitenkin puolueen sisällä toimi aktiivisesti aseellista toimintaa vastaan ja yritti löytää neuvotteluyhteyttä maalaisliiton kanssa. Gyllingin perimmäinen tarkoitus olikin ilmeisesti painostaa porvarilliset puolueet hyväksymään torpparivapautus, jolloin joukkojen vallankumouksellinen paine vähentyisi. Näin ei tunnetusti tapahtunut, vaan alkoi sisällissota. Sisällissodan jälkeinen niin sanottu tynkäeduskunta hyväksyi heinäkuussa 1918 torpparilain, joka antoi maanvuokraajille oikeuden lunastaa vuokratilansa. Gyllingille tilasto oli kaiken kaikkiaan erittäin tärkeä työkalu, jonka avulla oli mahdollista saada luotettavaa tietoa yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tätä tietoa voitaisiin sitten käyttää erilaisten ongelmien ratkaisemisessa ja paremman yhteiskunnan suunnittelussa. Gylling perusteli usein myös historiasta käsin näkemyksiään suomalaisen yhteiskunnan tilasta ja siitä, millaisella politiikalla maaseudun ongelmia tulisi ratkaista. Tämä osoittaa sen, että yhteiskunnallisia ilmiöitä ja ongelmia oli hänestä tärkeätä tarkastella myös menneisyydestä käsin. Välillä Gylling käytti historiaa poliittisten argumenttiensa tai tavoitteidensa tukena tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin historiapolitiikaksi. Tätä näkökulmaa aiemmassa Gyllingiä koskevassa tutkimuksessa ei ole juuri huomioitu. Gyllingin maatalouspoliittisissa näkemyksissä ja toiminnassa yhdistyi pyrkimys yhteiskunnan lainaa yleensä velkakirjoja ja korkoa vastaan (Perlinge 2005). Heillä oli toisaalta halu vähentää velanantoon liittyviä riskejä, toisaalta halu hankkia taloudellista hyötyä. Pitkän aikavälin tavoitteiden eli verkostojen, maineen ja luottamuksen vahvistamisen ohella he alkoivat yhä useammin tavoitella myös lyhyellä aikavälillä saavutettavia aineellisen varallisuuden voittoja. Pitäjänpankkiireja vielä muodollisempi lainanantaja oli Ilmajoen seurakunta, joka velkakirjan ja koron ohella vaati antamilleen veloille yhden tai kaksi henkilötakaajaa, mikä oli ihmisten välisissä lainasuhteissa vielä harvinaista. Muodolliseen velanantoon päädyttiin monista syistä. Velasta laadittiin velkakirja sitä varmemmin, mitä suuremmasta velkapääomasta oli kyse. Toisaalta päätös velan muodollisuudesta liittyi velallisen taloudelliseen tilanteeseen ja takaisinmaksukykyyn. Erityisesti niille henkilöille, jotka olivat ylivelkaantuneita tai ylivelkaantumassa, annettiin lainaa usein velkakirjaa ja korkoa vastaan. Näiden ihmisten taloudellinen tilanne oli siis jossain määrin muidenkin tiedossa, ja velanantaja halusi näissä tilanteissa varmistaa oman velkapääomansa takaisinmaksu. 1800-luvun alun maaseutuyhteisöt eivät vastustaneet lainamarkkinoilla vähitellen tapahtuvaa muutosta. Sekä niin kutsuttujen pitäjänpankkiirien sekä seurakuntien veloille oli kysyntää ja ylivelkaantuneet talonpojat ottivat sitä velkaa, mitä oli saatavilla. Niukoissa oloissa valinnanvaraa oli vähän, ja lainantarpeen tyydyttäminen oli asetettava sen muotojen edelle. Tästä huolimatta luottamuksen merkitys velkasuhteissa ei kadonnut. 3 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Tiina Hemminki: Vauraus, luotto, luottamus Maaseudulla jokainen oli yhteisöjensä jäsen hyvässä ja pahassa. Lähimpien yhteisöjen, perheen, kotitalouden ja suvun ohella ihmiset kuuluivat kylä- ja pitäjäyhteisöihin. Kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt ohjasivat yhteisön jäsenten toimintaa, ja sääntöjä noudattava ihminen teki ennustettavissa olevia valintoja, jolloin häntä voitiin pitää luotettavana. Tämä oli tietenkin tärkeätä yksityisten ihmisten välisiin suhteisiin perustuvilla lainamarkkinoilla. Juuri siitä on kyse luottamuksessa ja luottamisessa - sen arvioinnista, millaisia valintoja toinen ihminen tulee tulevaisuudessa tekemään. (Luhmann 1979; Misztal 1996.) Lainasuhteessa velkoja ei voi ikinä tietää velallisen aikomuksista, kyvyistä ja valmiudesta saati tämän tekemistä valinnoista tulevaisuudesta yhtä paljon kuin velallinen itse. Siksi osa velanannon päätöksestä perustui 1800-luvun alussa luottamukseen, mikä puolestaan perustui osapuolten välisiin aiempiin suhteisiin ja maineeseen. Tämän vuoksi ei ole ihme, että suurin osa lainasuhteista solmittiin lähiyhteisön jäsenten kesken, naapurien ja lähisuvun välillä. Heihin oli helpointa luottaa, joiden kanssa oli eniten tekemisissä. Jo kaksisataa vuotta sitten merkittävää velkaantumista aiheutti keskimäärin 30vuotiaana saavutettu ikävaihe, jolloin varoja tarvittiin perheen ja kotitalouden perustamiseen. Talollisilla tämä tarkoitti yleensä talonpoikaistilan perimistä ja sisarusten perintöosuuksien maksamista. Kun näitä osuuksia ei voitu maksaa heti, nuoret perheet velkaantuivat ja monesta tuli ylivelkaantunut. Toisaalta monet ihmiset ylivelkaantuivat erilaisten kriisien vuoksi. Tällöin velkaa saatiin lähiyhteisöltä siitäkin huolimatta, että velan tarvitsijan tilanne tunnettiin ja ainakin nopea takaisinmaksu oli epävarmaa. Pulaan joutunutta yhteisön jäsentä autettiin. Menneisyys nykyisyyden perustana Talollinen Juho Salomoninpoika Mäki-Koiviston ajoista on moni asia periaatteessa muuttunut, mutta käytännössä perunkirjoituksen, lainaamisen ja varallisuuden osalta on edelleen löydettävissä sellaisia yhtäläisyyksiä, joita voidaan hyödyntää nykypäivän ilmiöiden ymmärtämisessä ja tulkinnassa. Ensinnäkin perunkirjoituksessa on edelleen paljon samaa, kuin 1800-luvun alussa. Perukirja on laadittava kolmen kuukauden kuluessa kuolemasta, siinä on ilmoitettava jäämistön varat ja velat sekä perilliset. Toimituksen suorittavat edelleen uskotut miehet. Vuonna 1734 laaditun lain säädökset perunkirjoituksesta ovat osoittautuneet toimiviksi eikä niitä ole ollut tarpeen liikaa muuttaa. Toisaalta moni asia on perunkirjoituksessa muuttunut. Omaisuutta ei enää arvioida läheskään yhtä tarkasti kuin 200 vuotta sitten - irtaimelle ei enää anneta samanlaista arvoa. Tästä näkökulmasta katsoen käsitys varallisuudesta on siis muuttunut. Omistetaan niin paljon, että vain rahassa mitattava arvokkain varallisuus listataan perunkirjoituksessa ja jaetaan perillisten kesken. Lainaamisen perusperiaate ei ole muuttunut mihinkään. Edelleen velkojan ja velallisen suhde perustuu pohjimmiltaan luottamukseen, eli siihen, että lainanantaja ei 4 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Tiina Hemminki: Vauraus, luotto, luottamus voi olla täydellisen varma antamansa lainan takaisinmaksusta ja velkoja on vain luotettava velallisen tekemiin valintoihin tulevaisuudessa. Silti luottamusta saatetaan pitää toisinaan itsestäänselvyytenä, minkä vuoksi sitä voikin olla hankala havaita ja selittää. Luottamuksen merkitys ihmisten välisissä suhteissa, sosiaalisessa elämässä ja taloudessa ei ole hävinnyt mihinkään. Tämä antaa syyn pohtia nykypäivänä sitä, mitkä muut tekijät ovat myös pysyneet samankaltaisina. Mihin asioihin voisi saada vastauksen, tai ainakin tarpeellisia näkökulmia, menneisyydestä? Jotta ymmärrettäisiin luottamuksen olemusta ja merkitystä sekä lainanannossa että yhteisöllisessä toiminnassa, sitä tulee lähestyä monista eri näkökulmista, ennen kaikkea historiallisia aineistoja käyttäen. Varhaismodernin ajan lopun lainamarkkinat antavat tähän erinomaisen mahdollisuuden paitsi käytettävissä olevien alkuperäislähteiden vuoksi, myös siksi, että lainaaminen oli tuolloin muuttumassa epämuodollisista muodollisiin. Muutosajankohta tarjoaa erinomaisen tilaisuuden sen tutkimiselle, mitä haluttiin säilyttää ja mitä ei. Historiantutkimus on erityisen tarpeellista aikana, jolloin tarjotun tiedon määrä nopeutuu, lisääntyy ja sen tarjoajat monipuolistuvat. Tieteellisellä historiantutkimuksella saadaan aikaan näkökulmia, jotka lisäävät ja syventävät oman aikamme ilmiöiden ymmärrystä sekä niiden vaikutusten havaitsemista. Historia ei ole vaikeasti hahmotettavaa mennyttä aikaa saati turhaa vanhojen asioiden penkomista. Jos elinoloista halutaan tehdä paremmat nyt ja tulevaisuudessa, on tiedettävä, millaisille tekijöille ne perustuvat, miksi ja miten monin erilaisin tavoin ne vaikuttavat. Vain sillä tavalla voidaan tietää, mikä on säilyttämisen arvoista ja mitä kannattaa lähteä muuttamaan. Aineellisen ja aineettoman varallisuuden tutkiminen samanaikaisesti on tarpeen. Mikäli varallisuuden tutkimuksesta toinen puoli unohdetaan, siitä saatu kuva jää vajavaiseksi. Aineellinen eli rahassa mitattava omaisuus ei edelleenkään kerry ilman aineettoman omaisuuden muotoja, kuten ihmissuhteista koostuvia erilaisia verkostoja, mainetta ja luottamusta. Erityisesti nykyään, kun sähköiset tiedonvälityskanavat antavat lukemattomia mahdollisuuksia oman aineettoman varallisuuden vahvistamiseen ja luomiseen hyvässä ja pahassa, on syytä tunnistaa tämän varallisuuden lajin merkitykset ja vaikutukset. FT Tiina Hemminki työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella Lähteet Tutkimusaineisto Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys (SSHY), www.sukuhistoria.fi, Kurikan seurakunnan arkisto (Ka), Kuolleet ja haudatut 1813-1830. 5 J@rgonia 25/2015 ISSN 1459-305X Tiina Hemminki: Vauraus, luotto, luottamus Vaasan Maakunta-arkisto (VMa), Korsholman eteläinen tuomiokunta (Ket), Ilmajoen käräjäkunnan peru-kirjat 1805–1830, E1a:1–E1a:8. Kirjallisuus Bourdieu, Pierre. 1986. The forms of capital. Teoksessa Handbook of Theory and Research for the Sociology of Education, toim. J. Richardson, 241–258. New York: Greenwood. Coleman, James S. 1988. Social Capital in the Creation of Human Capital. The American Journal of Sociology 94: 95–120. Lilja, Kristina. 2004. Marknad och hushåll. Sparande och krediter i Falun 1820–1910 utifrån ett livcykelperspektiv. Uppsala studies in economic history 71. Upsala: Upsalan yliopisto. Lindgren, Håkan. 2002. The Modernization of Swedish Credit Markets, 1840—1905: Evidence from Probate Records. The Journal of Economic History 62, 3: 810–832. Luhmann, Niklas. 1979. Trust and power: two works. Chichester: John Wiley & Sons. Markkanen, Erkki. 1988. Perukirja tutkimuslähteenä. Studia historica Jyväskyläensia 37. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Misztal, Barbara A. 1996. Trust in Modern Societies. The Search for the Bases of Social Order. Cambridge: Polity Press. Ogilvie, Sheilagh, Markus Küpker & Janine Maegraith. 2012. Household Debt in Early Modern Germany: Evidence from Personal Inventories. The Journal of Economic History 72, 1: 134–167. Persson, Karl Gunnar. 2010. An Economic History of Europe. Knowledge, institutions and growth, 600 to the present. New York: Cambridge University Press. 6
Tirkistelijöiden historiaa: Lectio Praecursoria 7.11.2014
RECENT ACTIVITIES
Autor
Documento similar
Tags

Tirkistelijöiden Historiaa Lectio Praecursoria

Tirkistelijöiden historiaa: Lectio Praecursoria 7.11.2014

Livre